Urheilubloggaukseni alku

Heipä vaan! Olen 20-vuotias sokea yleisurheilija. Päälajini on pituushyppy, hyvänä kakkosena kulkee pikajuoksu. Aktiiviurani urheilun parissa on vielä suhteellisen nuori ja sisältää aika paljon urheilja-elämäntavan opettelua. Aloitin nykyisessä seurassani Helsingin kisa-veikoissa (HKV) syksyllä 2011, kun olin pitänyt muutaman vuoden lähes totaalista urheilutaukoa. Yläasteella alkoi tympiä saman asian harjoittelu päivästä toiseen (”miksi mun pitäis juosta aina vaan kovempaa ja hypätä vaan pidemmälle, eikö vois harrastaa lajia, jossa tulis uusia juttujakin välistä”) ja hetken kokeilinkin aikidoa. Lukioaikoina taas urheiluharrastukseksi riitti lähinnä koulun portaat. Kunnes sitten lukion lopulla menin ensin läpällä kokeilemaan taitojani avoimiin halli-SM-kilpailuihin (oli siinä yhdet treenit alla) ja seuraavan kesän aikana käytännössä ainut toinen sokea naisyleisurheilija Suomessa sai minut houkuteltua uudestaan lajin pariin. Enää ei ole tympinyt saman asian toistaminen ja treenaaminen päivästä toiseen – aika pitkälti kun ne samoja asioita on, joita jauhetaan uudestaan ja uudestaan. Nyt en mieti, että miten tyhmää on vaan yrittää parantaa omia tuloksiaan. Nyt se kiinnostaa, motivoi ja täyttää arkeni aika hyvin. Saisi täyttää vielä enemmänkin, jos minulta kysytään. Opiskelen Helsingin yliopistossa suomen kieltä ensimmäistä vuotta ja olen tehnyt opiskelusuunnitelmani varsin rentotahtiseksi, jotta ehdin urheilla ja valmistautua Rion paralympialaisiin 2016, jotka ovat ehdottomana tähtäimenäni. Kandin tutkinnon suositusaika on kolme vuotta, minun suunnitelmanani on käyttää siihen viisi. Yllätyin, miten mukisematta HOPS-ohjaajani otti suunnitelman vastaan. Vaikka tulosteni perusteella alan jo olla vähintään Euroopan kärkipaikoilla (viime kesänä Hollannin Stadskanaalista EM-kisoista pronssia), ei harjoitusmääräni tai ruokatottumukseni ole vielä huippu-urheilijan tasoa. Toisinaan nolottaa sanoa ääneen, kuinka paljon (vähän) harjoittelen. Toisinaan taas ymmärrän, ettei puolentoista vuoden urheiluuran jälkeen voi olla vielä seitsemiä treenejä viikossa. Tämä blogi on sitä varten: kertomassa itselleni, ettei ole noloa kulkea vähitellen kohti huippu-urheilijuutta ja kertomassa muille, millaista matka vammaisurheilun huipulle voi olla ja mitä erityispiirteitä sokeana urheilemiseen kuuluu. Sillä huipulle minä tähtään. Ainakin seuraavat kolme ja puoli vuotta. Tällä hetkellä olen Paralympiakomitean nuorten leirillä Pajulahdessa. Näillä leireillä on juuri se sama tavoite, joka on urheilu-urallani tällä hetkellä tärkeimpiä: opettaa urheilijuutta. Siinä sivussa saa myös tavata toisten lajien urheilijoita ja viettää hauskoja hetkiä. Muilta nuorilta urheilijoilta saa paljon ajatuksia ja vinkkejä omaan harjoitteluunsa ja elämäänsä - siihen, kuinka sovittaa urheilun ja opiskelun, millaisia välipaloja on helppo ottaa mukaan jne. Viime syksynä kirjoitin vastaavasta leiristä toisessa blogissa viime syksynä. Tästä leiristä tullee juttua, kunhan kotiudun ja selviän kipeytyneistä lihaksista ja sisäistän vähän lisää luentojen antia. Tervetuloa seuraamaan matkaani huipulle!